Avainsana: meritaimen

-teksti ja kuvat Tero Salminen –

Kerho teki odotetun kevätretken huhtikuun viimeisenä viikonloppuna Saaristomeren kauniille merialueelle. Kisakeskukseksi valikoitui syksyn -22 reissulta tuttu Vuosnaisten meriasema, jossa majoittuisimme sekä nauttisimme meriaseman kokin valmistaman aamupalan ja päivällisen yhdessä.

Fasiliteetit Vuosnaisissa ovat mahtavat: mökit ovat tilavia, ravintolan ruoka erinomaista, ramppi betonia, suojaiset vieraspaikat veneille ja riittävästi parkkitilaa myös trailereille. Ja kalavedet tietysti vertaansa vailla.

Vuosnaisten meriasema (https://www.vuosnaistenmeriasema.com/satamakartta)

Perjantai
Espoosta lähti perjantaiaamuna matkaan 10 innokasta kalastajaa ja pari venettä, ja kaksi kerholaista saapui Vuosnaisiin vesiteitse – perillä meitä oli tusina innokasta onkijaa. Jälleen kerran voin ilokseni todeta, että kaikille halukkaille oli paikka veneessä sekä osaavat kipparit ruorin takana.

Kauas on pitkä matka, eikä Vuosnainen tee tästä poikkeusta. Vaikka aloitimme moottorimarssin aikaisin, niin Vartsalan lossin selätyksen ja varusteidenvaihdon jälkeen pääsimme vesille vasta alkuiltapäivästä. Suunnitelma oli kaikissa veneissä sama: taimenen perään.

Päätös taimenenkalastuksesta oli helppo, sillä keli oli suotuisa: sopiva vedenlämpö, miedohko lounaanpuoleinen tuuli ja auringonpaiste. Lauantaiksi luvattu nouseva tuuli osaltaan avitti päätöksentekoa; todennäköisesti seuraavina päivinä ei kivikon reunassa roikkuminen tuntemattomilla vesillä olisi kovin mielekästä tai edes järkevää.

Vaikka miehissä oli intoa kuin ilmapalloissa niin jalka ei aivan osunut lankulle: Jorma karkuutti isomman kalan mutta muissa veneissä oli hiljaisempaa. Syitä hiljaiseen päivään on varmasti monia; pitkään jatkunut kylmä säätila ja matalla vellonut vesi eivät varmasti auttaneet lämpöhakuisen salmonoidin etsinnässä. Venekunnat kyllä löysivät lämpötaskuja, mutteivät kaloja. Pohjoisen puolen veneet valittelivat levän vaikeuttaneen kalastusta, oma venekuntani oli etelän puolella – meillä näkyvyys oli yli 3,5 m eikä levää näkyvissä.
Kun alkuillan sääennuste piti paikkansa ja tuuli navakoitui sekä kääntyi luoteeseen, niin iltapäivän lämmössä paistattelu vaihtui karvarukkasten kaivamiseen viimeisellä legillä takaisin Vuosnaisiin. Perillä kokki oli taikonut kasaan loistavan päivällisen, ja innokkaimmat kävivät kyökin puolella tiedustelemassa uunilohen reseptiä.

Lauantai
Aamupalan ääressä oli hyvä kerrata eilistä ja miettiä tulevaa. Perjantai-iltana noussut tuuli ei ollut yön aikana tyyntynyt, vaan navakoitunut entisestään. Venekunnat päättivät lähteä hauen perään, ja meidän venekuntamme haaveili kutuahvenista, jos niitä tuntemattomilta vesiltä löydettäisiin.
Reissua varten perustettu WhatsApp-ryhmä alkoi laulamaan heti aamusta, kun Miitri avasi pelin:

Kun muut venekunnat onkivat tyhjää, jos selästä koukutettuja ryhmynaamaisia kutulahnoja ei lasketa, niin reissun kuopus kyykytti meitä kaikkia. Vanhassa voi olla vara parempi, mutta ei se saalista takaa. Miitrin näkemys hauen sielunelämästä oli kohdekalan kanssa samalla aaltopituudella ja tapahtumia riitti pitkin päivää, isoin mörkö venytti mittaa 92 cm.

Meidän venekuntamme etsi ahvenia, mutta kartalta aiemmin katsellut paikat osoittautuivat huomattavan paljon karummiksi kuin olin aiemmin ajatellut eikä niistä ahvenia löytynyt. Kun suurimmassa hotspotissa ruopattiin ja koko suuri lahti oli savisen veden sumentama, niin pelikirja ahventen osalta alkoi olla taputeltu. Löysimme vielä loppupäivän viimeisestä spotista kohdekaloja, mutta emme keinoja niiden narraamiseksi.

Lauantain tuuli oli juuri niin navakkaa kuin meteorologi oli ennustanut, aamusta asti noussut puhuri oli päässyt ronskeihin lukemiin iltapäivän kääntyessä iltaan. Tämä tietysti osaltaan vaikutti kalastukseen ja kalastettaviin paikkoihin: isohkon veneen pitäminen keulamoottorilla matalassa sotkee vähintään paikat, vaikka paikallaan pysytäänkin. Naruankkuriin ei nykypäivän kalastaja helposti tartu, vaikka jälkiviisaana sen käyttö olisi ollut toisissa paikoissa perusteltua.

Mikon venekunta oli tätä myräkkää väistääkseen siirtynyt saarten suojiin kalastamaan sitä kuuluisaa viimeistä paikkaa, vihonviimeistä mahdollisuutta. Tuuli ujelsi siimoissa ja aukon kohdalta osunut tuuli puski venettä kohti rantaa, heitto toisensa jälkeen – ei kontakteja. Miesten ahavoituneissa kasvoissa paistoi päivän pituus ja kippari käänsi keulan kohti kotisatamaa, kohti lämmintä päivällistä. Mutta vielä se viimeinen heitto, se viimeinen mahdollisuus. Tärppi, toinenkin – kala kiinni!

Ja niin se perjantaina kaikkia venekuntia vältellyt hopeaharkko oli haavissa. Sepon ensimmäinen meritamen, 56 cm:n mittainen harvapilkkuinen luonnonkala, sai ansaitun vapautensa nopean kuvauksen jälkeen. Miehillä oli hymy herkässä ja mieli kohosi kerrasta.
Illallisella kävimme läpi päivän koettelemuksia ja nautimme keittiön mahtavista herkuista kaksi päivää marinoitujen, voissa paistettujen, ruis- ja korppujauhoissa leivitettyjen silakkapihvien herättäessä äänekästä hyväksyntää. Taas keittiön ovella oli ruuhkaa, kun joku kävi keittiössä kyselemässä reseptiä.

Sunnuntai
Sunnuntaiaamuna keli ei miehiä hellinyt, lauantaina puhallellut tuuli oli yön aikana kerännyt lisää puhtia ja oli miltei myrskylukemissa – ennuste lupasi myräkän pahenevan päivän aikana. Lopulta kalaan lähti kaksi venettä. Kunniapuheenjohtaja Jukka lähti kotia kohti kovenevassa tuulessa, koska turvallinen kotiinpaluu ei olisi iltapäivällä välttämättä enää onnistunut.

Meidän venekuntamme suuntasi samoille paikoille, joista Miitri & co olivat saaneet paljon kontakteja lauantaina, sieltä ne kalat löytyisivät tänäänkin. Valitettavasti tuuli puski suoraan läpi eikä kalastamisesta tullut tuon taivaallista. Luikkiessamme häntä koipien välissä kohti suojaisempia vesiä tuli pienehkön selän kohdalla selväksi, kumpi on voimakkaampi, luonto vai ihminen. Veneen rajoja ei etsitty eikä löydetty, mutta oli selvää, että tuulessa ei voinut kalastaa.

Onneksi saaristomerellä on paljon saaria, kartta auki ja piiloon. Uudet paikat, mutta vanhat kujeet. Aikamme oioimme siimoja ja paransimme maailmaa, mutta sitten Visan onkeen nykäisi ja oli selvää, että kala ei ollut kurkku. Vahvan kalan väsytys, haaviminen ja ylävitoset – menikö metri rikki?

Visa ja 97 cm

Ei aivan – 97 cm ja viikonlopun suurin kala. Miestä naurattaa, ja siihen onkin aihetta.

Loppupäivän ongimme tyhjää tuulen pauhatessa saaren takana, mutta mielen myrskyt oli taannutettu. Viikonloppu uusien ystävien ja vanhojen tuttujen kanssa jäi varmasti meille kaikille mieleen, jos ei muuten, niin ne lauantaiset paistetut silakat nousivat keskusteluun puoliväkisin.

Loppusanat
Molempina iltoina saunan jälkeen mietimme yhdessä kerhon toiminnan edistämistä ja pohdimme Itämeren tilaa. Jaamme varmasti kaikki saman huolen Itämerestä ja mietimme sitä, miten voimme omalta osaltamme auttaa.

Ensi syksyn reissu Särkisaloon on jo kalenterissa, ilmoittautumislinkin löydät sähköpostistasi. Hyppää rohkeasti mukaan, veneistä löytyy paikkoja!
Kireitä siimoja, iloisia ilmeitä ja käykää kalalla.